26. kesäkuuta 2017

Ernest Cline: Ready Player One


Ernest Cline: Ready Player One
Kustantanut: Arrow Books
Sivuja: 374

Tämä postaus on pakko aloittaa sillä, että rakastan sanaa nörtti. Minulle nörtti on ihminen, joka suhtautuu intohimoisesti kiinnostuksenkohteisiinsa, joka useimmiten on jotain fantasiaan ja scifiin liittyvää, kuten kirjoja, leffoja ja pelejä. Ihminen, joka rakastaa näitä asioita siitä huolimatta, että muiden mielestä ne eivät ehkä ole cool. Nörtteys on sitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja fanittaa juuri niitä asioita, mitä haluaa fanittaa. Tässä kohtaa on varmaan aika selkeää, että identifioin itseni nörtiksi.

Ernest Clinen Ready Player One on Nörttikirja isolla N:llä. On elämää suuremmaksi kasvanut videopelisimulaatio, on internetihastus toiseen pelaajaan, on niin paljon referenssejä erilaisiin kulttielokuviin ja -kirjoihin että jokaiselle vähänkin itsensä nörtiksi kokevalle löytyy varmasti yksi tuttu teos, josta ilahtua (Rowling ja Tolkien omalla kohdallani). 

Kirjan juoni on eeppinen. Maailma on dystooppinen: ihmiset asuvat asuntovaunukasoissa, energialähteet on loppuun kulutettuja ja erot köyhien ja rikkaiden välillä huimaavia. Ihmisten pakokeino tähän on Oasis, videopelinä alkanut simulaatio joka on korvannut käytännössä irl-elämän (in real life). Oasis-simulaation kehittäjä James Halliday kuolee ja jättää testamentissaan koko omaisuutensa ja Oasiksen hallinnan sille, joka ratkaisee hänen kehittämänsä monimutkaisen Easter egg -jahdin ensimmäisenä. Miljoonat ihmiset yrittävät ratkaista tätä, kuten myös suurkorporaatio IOI, joka voittaessaan alkaisi perimään ihmisiltä maksua Oasiksen käytöstä ja muuttaisi simulaation muutenkin huonompaan suuntaan. Tarina lähtee syöksymään vauhdilla eteenpäin, kun 18-vuotias Wade Watts/Oasis-nimeltään Parzival ratkaiseen Hallidayn jahdin ensimmäisen vihjeen ja saa nimensä pistetauluun. Luvassa on ystävyyttä, 80-luvun popkulttuurin vankkaa tuntemusta, ensirakkautta ja eeppisiä taisteluita. Eli suunnilleen kaikkea, mitä tällaiselta kirjalta voi toivoa.

Kirja on kerrottu ensimmäisessä persoonassa Waden näkökulmasta, mikä on hyvin toimiva ratkaisu tämän kirjan kohdalla. Maailman kauheuteen ja Oasiksen upeuteen pääsee sisälle Waden näkökulman kautta ja tarinaa elää hänen rinnallaan. Wade ei ollut lempihahmoni tässä kirjassa, sillä hän tekee välillä aivan älyttömiä ratkaisuja, jotka tosin ovat hänen ikäänsä ja elämäntilanteeseensa nähden ymmärrettäviä. Muutenkin hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja moniulotteisia. Kirjassa on huikea juoni, jonka varaan Cline olisi voinut heittäytyä, joten hahmojen painoarvoa ja kehitystä arvostaa entistä enemmän. 

Kirjan loppu oli hieno. Harvoin törmään kirjoihin, joiden lopuista ajattelen, että juuri noin tämän kaiken pitikin mennä. Ready Player One on sellainen kirja. Ainut, mikä tästä kirjasta jäi puuttumaan kohdallani, oli sellainen henkilökohtainen kosketus, jokin asia mikä olisi tehnyt siitä minulle erityisen tärkeän. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että nörtteilen erilaisista asioista ja esimerkiksi en juurikaan pelaa videopelejä (tosin tämän kirjan lukemisen aikana sekin oli aloitettava). Kirja on kuitenkin loistava ja siitä voi nauttia nekin lukijat, jotka eivät ole pelanneet videopelejä tuntiakaan. Kirjan jälkeen tuntuu siltä, että haluaa pelata videopelejä ja pelastaa maailman. Nörtillä tavalla supercoolia siis. 

18. kesäkuuta 2017

Elokuvia aloittelevan feministin silmin: Pitch Perfect 1 & 2

Luin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä, ja päähäni pälkähti sanapari aloitteleva feministi. Osittain tähän käsitteen muodostukseen päässäni on vaikuttanut varmasti myös Roxane Gayn Bad Feminist, antamalla esimerkin siitä, että parempi on olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan. Oma feministiksi kasvamisen polkuni on aktiivisesti alkanut reilu vuosi sitten, kun aloin lukemaan feminististä kirjallisuutta Feminist Orchestra -lukupiirin innoittamana. Kuitenkin nämä teemat ovat olleet elämässäni jo kymmenisen vuotta, sillä tein yläasteella äidinkielen päättötyöni missikisoista 15-vuotiaan erittäin kriittisellä silmällä. Koen, että kasvutarinani feministinä on vasta alussa, enkä voi esimerkiksi sanoa, olenko siinä hyvä tai huono tai tiedänkö asioista vielä tarpeeksi. Siksi haluankin olla aloitteleva feministi. Voin haparoida kuin Bambi jäällä, eikä se haittaa yhtään mitään. Tarkoitus olisi kuitenkin saada vakaa perusta sille, miksi kutsun itseäni feministiksi ja mitä ajatuksia se minussa herättää. Roxane Gay on hyvä esimerkki siitä, että feministisiä kysymyksiä voi käsitellä populaarikulttuurin kautta (ihan oikeasti lukekaa Bad Feminist). Siksipä päätin, että alan kirjoitella tänne blogiin ajatuksia elokuvista tuoreet feministin lasit silmilläni. Ensimmäisenä vuoroon pääsevät Pitch Perfect 1 ja 2. 

Pitch Perfect kertoo yliopiston aloittavasta Becasta, jota opiskelu ei juurikaan kiinnosta vaan hän haluaisi päästä tuottamaan musiikkia. Bace päätyy yliopistonsa naisten acapella-lauluryhmään ja alkaa armoton harjoittelu kohti acapella-kisoja. Elokuvan jatko-osassa Beca on seniorivuottaan viettävä nuori nainen, jonka elämään tulee acapellan lisäksi työharjoittelut ja tulevaisuuden suunnittelu. Molemmat elokuvat ovat suht perinteisiä nuorten opiskelijoiden kasvutarinoita acapella-twistillä, joten juonenkäänteet sikseen. Mennään asiaan, eli miltä nämä elokuvat näyttivät feministin silmin. 

Alku näyttää lupaavalta. Elokuvan keskiöön on nostettu ryhmä erilaisia nuoria naisia: on hoikkaa ja ylipainoista, eri kansallisuuksiin kuuluvaa, seksuaalivähemmistöihin identifioituvaa. Acapella-kisojen miesselostajan naisvihamielisyys tuodaan avoimesti esiin hänen naiskollegansa toimesta, jota esittää Elizabeth Banks. Banks on myös yksi elokuvan tuottajista. Odotuksissa on ihania laulukohtauksia, naisenergiaa ja ääni niille, jotka yleensä jätetään sivuun valokeilasta. Mutta. Kun olin saanut elokuvat katsottua, olin pettynyt. Niin hyvistä lähtökohdista tehdyt elokuvat sortuvat niin kliseisiin ja haitallisiin stereotypioihin, että tekee mieli vähän huutaa. On ylipainoinen hauska tyttö, jota kukaan ei ota tosissaan ja jonka hahmo menee koko ajan vähän överiksi. On aasialaistaustainen tyttö, jonka ääntä kukaan ei kuule ja joka kertoo toinen toistaan oudompia ja häiritsevämpiä faktoja itsestään. On tummaihoinen hyperseksualisoitu "kiintiölesbo", joka yrittää päästä lauluryhmänsä muiden jäsenten iholle verukkeella kuin verukkeella. On cool, miehiä kiinnostava tyttö, joka ei päästä ketään lähelleen. On tyttö, joka esimerkiksi tanssii hyvin eroottisesti ja muut ryhmän tytöt ovat koko ajan ojentamassa häntä takaisin "ruotuun". Pitch Perfect 1 toisintaa iänikuista ja kulunutta "tytöt vastaan pojat"-asetelmaa, joka turhauttaa. Tämä asetelma korjaantuu hieman itsestään elokuvan jatko-osassa, mutta tyttöjen hahmot eivät juurikaan kehity tai muutu, mikä harmittaa todella paljon. Mukaan tuodaan vain lisää kliseisiä hahmoja, kuten vain maahanmuuttajataustansa kautta kuvattava tyttö. Missä on näiden hahmojen ihana ainutlaatuisuus ja monipuolisuus? Miksi naisten hahmot pitää laittaa aina samoihin kuluneisiin muotteihin, jotka eivät todellakaan anna samaistumispintaa saati tarjoa ymmärrystä ja positiivista näkökulmaa erilaisiin ihmisiin? 

On Pitch Perfect -elokuvissa hyviäkin juttuja. Kisoissa tyttöjen poikaystävät ovat katsomossa kannustamassa, kun perinteisesti lavalla kukkoilevat miehet ja tyttöystävät kannustavat katsomossa. Poikaystävät ja ihastukset ovat muutenkin elokuvissa kyllä läsnä, mutta ne eivät missään kohdassa ole pääasia, vaan tyttöryhmä ja acapella pysyvät koko ajan tärkeimpänä. Surkuhupaisinta ja ironisinta tässä on se, että elokuva, joka kertoo tyttöryhmästä, on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa miehet. 

Ensivaikutelmaltaan Pitch Perfect -elokuvat siis vaikuttavat feministin unelmilta ja salaa toivoinkin niistä uusia lempielokuviani. Siihen ne eivät kuitenkaan yltäneet. Elokuvissa on iso kaarti lahjakkaita naisia, jotka ovat valitettavasti kirjoitettu surullisen stereotyyppisiin rooleihin. Toivomisen varaa jää paljon eikä näitä elokuvia tee mieli katsoa uudelleen, että verenpaineet pysyisivät edes jokseenkin tasaisena.

11. kesäkuuta 2017

Kesän lukulista ja hämmentynyttä pohdintaa aikuisiän saavutuksista

Kesäkuu on melkein puolivälissä jo. Minne tämä aika menee? Samoja asioita olen tuuminut muutenkin lähiaikoina, kun sisaruksista yksi valmistui, yksi menee yläasteelle ja yksi eskariin syksyllä. Nyt kun omat koulut on toistaiseksi käyty, ajalla tai vuodella ei tunnu olevan niin paljon merkitystä, mutta kun nuorempien kehitystä katsoo, alkaa pohtia kaikenlaista. Miten aikuisille saisi samanlaisia eteenpäin menemisen tunteita ja juhlimisen aiheita? Samaan aikaan, kun haluan etsiä itselleni näitä, vastustan hieman esimerkiksi saavutusten ja muiden semmoisten jonninjoutavien asioiden listaamista. Ei kai sillä nyt oikeasti ole mitään väliä, kuinka monta kirjaa luin toukokuussa? En minä halua tietää, haluatko sinä? Onhan ne toki Goodreadsiin listattuna, mutta tästä syystä en tehnyt toukokuun luetuista kirjoista postausta. Kirjoittelen tänne niistä kirjoista, joista on sanottavaa, ja jos oikeasti kiinnostaa se määrä, niin minua saa pyytää kaveriksi siellä Goodreadsissa. Mutta ei sillä pitäisi olla merkitystä, kuinka monta kirjaa luki tai mikä oli kävelylenkin kilometrimäärä. Voisiko juhlistaa ja kehua itseään siitä, että on selvinnyt hengissä kesäkuun 11. päivään saakka vuonna 2017? Ei ole mitään asteikkoa, että nyt meni hyvin tai huonosti, kunhan vaan on tässä. 

Tämä nyt ei varsinaisesti ollut pointtini ollenkaan, vaikka kai yksi muoto tuohon aikuisuuden eteenpäin menemiseen on erilaiset listat ja se, saako niitä käytyä läpi (ja näiden listojen tekeminen ristiriitaisin tuntein, mutta kuitenkin). Moni muukin on kasannut kesäkirjapinoja ja koska listaaminen on loppujen lopuksi aika hauskaa, niin tein minäkin omani. 


Voisi sanoa, että feminismi ja fantasia ovat ne jutut, mitkä eniten kiinnostaa. Yllättikö? Tähän listaan voisi lisätä Maria Turtschaninoffin Naondelin, jota en ole vieläkään lukenut, yhdistämään näitä kahta intohimoani. Oikeastihan luen taas Harry Pottereita (enää Kuoleman varjelukset jäljellä), koska mikä muu olisi yhtä ihanaa kesäseuraa kuin Harry angsteineen ja rinnassa murisevine ihastuksineen Ginnyä kohtaan?

Tässä postauksessa on aikamoinen määrä upeita kirjojen kansia. Kertokaa lempparinne! Minulla Carry On ja Strange The Dreamer ovat jaetulla ykkössijalla, molemmat ovat aivan minun näköisiäni kansia. Ja kertokaapa myös joku asia, mistä olette voineet kehua ja juhlia itseänne viime aikoina. Minä piirsin eilen, se oli huippua. 

29. toukokuuta 2017

Miniarvioita toukokuulta, koska kirjoittaminen on välillä kovin hankalaa

Tiedättekö, kun blogin kirjoittaminen on välillä ihan älyttömän vaikeaa? Lukeminen on kyllä kivaa, mutta jotenkin sanoja niistä luetuista kirjoista kirjoittamiseen ei vain löydy. Toiveikkaasti niitä luettuja kirjoja kuitenkin kerää pinoon, jos se runosuoni alkaisi sykkimään, kun vähän antaa ajan kulua... Ja sitten käy niin, ettei muista niistä kirjoista enää sitäkään vähää mitä halusi sanoa tai ei edelleenkään osaa pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä haluaisi. Tässä jamassa olen toukokuun lopulla ja päätin antaa itselleni armoa. Nämä kirjat ansaitsevat tulla esille ja luetuksi, vaikkakin miniarvioiden muodossa tällä kertaa. 

Roxane Gayn Bad Feminist (kustantanut Like, suomentanut Koko Hubara ja Anu Partanen) oli niin hyvä kirja, että annoin sen jo ystävälle lainaan. Se on se yksi kirja, jonka jokaisen pitäisi tänä vuonna lukea. Ja jos ei tänä vuonna ehdi, niin myöhemmin sitten, kunhan luette. Kaikki esseet eivät uponneet ihan sydämeen asti, mutta toiset menivät luihin ja ytimiin ja ihon alle ja joka paikkaan. Tämä kirja myös herätti halun lukea kirjoja naisten välisestä ystävyydestä, vinkkejä otetaan suurin kiitoksin vastaan. Jos haluatte lukea pidemmin ja paremmin artikuloituja postauksia tästä kirjasta, suosittelen Lauran ja Ompun tekstejä. Tai sitten voitte vain mennä ja lukea tämän. 


Selja Ahavan Finlandia-ehdokkaanakin ollut Taivaalta tippuvat asiat (kustantanut Otava) oli hyvä, mutta ei yltänyt ihan odotusteni tasolle. Kieli oli helposti soljuvaa ja kaunista ja eniten kosketti ensimmäisenä kertojana ääneen päässeen Saaran tarina, mutta jotenkin kokonaisuus sirpaloitui loppua kohden ja tuntui, etten lopussa enää lukenut samaa kirjaa kuin alussa. Sillä tavalla kirja kuitenkin vaikutti, että haluan Ahavaa lukea lisää ja hänen esikoisteoksensa Eksyneen muistikirja onneksi löytyy jo hyllystä odottamasta. 


Elena Favillin ja Francesca Cavallon Good Night Stories For Rebel Girls (kustantanut Timbuktu Labs) on huikea kirja täynnä upeita kuvituksia ja hienoja tarinoita niin historian kuin nykypäivän naisista. On tatuointiartistia, purjehtijaa, tiedenaista ja kirjailijaa. Kuvitukset ovat myös eri naistaiteilijoiden tekemiä, joka alleviivaa tämän kirjan tarkoitusta: olla roolimallina kaikille meille siitä, että tytöt ja naiset voivat olla mitä vaan. Tämä onneksi julkaistaan syksyllä suomeksi, joten lähipiirin tytöt löytänevät paketeistaan vähän erilaisia iltasatuja. 

Nämä miniarviot eivät toivottavasti jää tavaksi, mutta jos jäävät, niin jääkööt. Oletteko kokeneet kirjoittamisvaikeuksia ja mikä silloin on avuksi?

24. toukokuuta 2017

Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin


Sarah J. Maas: A Court of Wings and Ruin
Kustantanut: Bloosmbury
Sivuja: 705

"But that morning, as the sun rose over the world, we held tight. And did not let go."

Kevään yksi isoimmista "nuorten"kirjoista julkaistiin tämän kuun alussa. A Court of Wings and Ruin päättää Sarah J. Maasin ACOTAR-trilogian, joka alkoi Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerrontana ja päättyi eeppiseen tarinaan rakkaudesta, sorrosta ja lukemattomasta määrästä hyvännäköisiä haltiamiehiä. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia kahdesta edellisestä osasta A Court of Thorns and Roses ja A Court of Mist and Fury.

A Court of Wings and Ruin (tuttavallisemmin ACOWAR) alkaa siitä, mihin edellinen osa jäi: Feyrestä on tullut High Lady of the Night Court, mutta hän joutuu palaamaan Spring Courtiin Tamlinin kanssa. Alusta asti on selvää, että Feyre ei aio lähteä sieltä ennen kuin on tehnyt tarpeeksi sabotoidakseen Tamlinin ja Hybernin kuninkaan suunnitelmat ihmisten maiden valloittamisesta. Edessä on sota, jota ei voi välttää. Tästä lähtee massiivinen tarina liikkeelle täynnä juonenkäänteitä, jälleennäkemisiä ja toinen toistaan tukalampia tilanteita.

Tämä on ehkä minulle tämän vuoden odotetuin kirja. Rakastin ACOMAFia ja sen loppu jätti odottamaan sarjan viimeistä osaa kuin kuuta nousevaa. En kuitenkaan pitänyt tästä ihan niin paljon kuin sarjan toisesta osasta. Pääpari Feyre ja Rhydand olivat suht stabiileja koko kirjan ajan, joten samanlaista huikeaa kehitystä ei nähty kuin ACOMAFissa. Koska kirja on kerrottu Feyren näkökulmasta, muiden hahmojen kehitykseen ei päästy niin lähelle ja syvälle kuin olisin toivonut. Kirja sai satumaisen loppunsa ja muistutti eniten siitä, että koko ajatus tästä sarjasta on alkanut sadusta. ACOWAR kuitenkin loppui sillä tavalla ja Maasin haastatteluja katsoneena on ilmeisesti niin, että jatkoa osan hahmojen kanssa on luvassa. Toivoin selkeämpiä ratkaisuja, mutta en voi väittää, etten lukisi tulevia osia, kun ne ilmestyvät. Jotenkin tästä sarjasta on vaikea sanoa mitään kovin tyhjentävää tai viisasta, sillä luen nämä kirjat aina hirveällä vauhdilla (tämän parissa päivässä heti kuun alussa) ja jotenkin koen, että näistä kirjoista on antoisampaa puhua kun niitä lukee ja fiilistellä siinä samalla. Mutta tämä on kyllä yksi viihdyttävimmistä sarjoista, mitä olen lukenut, sitä ei voi kieltää.

Sarah J. Maasin kirjoista puhuttaessa on pakko ottaa esille niiden ongelmallisuus. Kirjoissa on seksuaalivähemmistöjen edustajia ja niissä esimerkiksi posttraumaattista stressiä käsitellään todella hienosti. Kuitenkin esimerkiksi Maasin mieskuva ja seksuaalisten traumojen käsittely ei aina ole kaikkein onnistunein. Hänen kirjansa puhuttavatkin ja herättävät kritiikkiä monissa lukijoissa. Koska kirjaa markkinoidaan nuorille (vaikka nuortenkirjallisuutta ei se ole vaan sopii paremmin aikuisemmille lukijoille), on mielestäni tärkeä ottaa näitä asioita esille ja keskustella niistä. 23-vuotiaana lukijana esimerkiksi Maasin mieskuvaa pystyy tarkastelemaan kriittisesti ja naureskelemaan ylimaallisen komeille ja maskuliinisille hahmoille, mutta esimerkiksi 15-vuotiaana olisin tuskin sitä osannut tehdä. Tämä siis vain varoituksen sanana niille, jotka kirjan meinaavat lukea. Internet on pullollaan rakentavaa ja vähemmän rakentavaa kritiikkiä Maasin kirjosta, jos näihin aiheisiin haluaa perehtyä lisää. Lukijana suhtaudun näihin kirjoihin ennen kaikkea viihteenä ja huumorilla ja sillä suhtautumisella kehotan tarttumaan näihin kirjoihin. 

21. toukokuuta 2017

Kirjajuttuja internetin ihmeellisestä maailmasta

Rakastan kirjoja, mikä ei varmaan ole yllätys kun harrastukseni ovat lukeminen ja kirjoista bloggaaminen. Rakastan myös kaikkea kirjoihin liittyvää, mitä löydän internetistä. Bookstagram (kirjoihin keskittyvä Instagram) ja Booktube (kirjoihin keskittyvä youtubettaminen) ovatkin rakkauksia, joita toiset ymmärtävät ja joille toiset hymähtelevät. Tarjolla on myös kaikkea muuta aivan mahtavaa ja ajattelin jakaa näitä parhaita paloja teille.

Podcastia on tehty jo viime vuodesta lähtien, mutta itse löysin sen vasta tänä keväänä. Johanna ja Jonna ovat ihania ja olen ihan täysin heidän fanityttönsä. Ja aion seuraavassa kirjatilauksessa tilata vähän Rebecca Solnitia. Linkki vie Soundcloudiin, mutta podcastin löytää myös iTunesista. Heillä on myös blogi Me Naisten sivuilla klik klik klik.

Netissä oleva kulttuuriin kallistuva naistenlehti ilman mainoksia eikä kukaan ole kertonut siitä minulle ennen?? Uusimman numeron teemana on kirjallisuus ja sieltä löytyy niin kirja-arvosteluja uusimmista käännöskirjoista (Vegetaristi ja Jupiterin kuut) kuin esimerkiksi kymmenen tuopin haastattelu Saara Turusen kanssa (joka on kirjoittanut loistavan Rakkaudenhirviön). Lisäksi nostetaan esille feministisiä nuortenkirjoja ja Sylvissäkin Sivumennen-podcastin Johanna ja Jonna vaikuttavat vinkkaamalla kirjoja teini-ikäisille tytöille.

Unelmalomakohteeni jo vuosien ajan on ollut Lontoo. Harry Potter -studioille on pakko päästä, mutta tämän videon jälkeen tajusin, että on varmaan parempi jättää matkalaukku pakkaamatta, että saan raahattua kaikki ihanat kirjat Lontoosta kotiin sitten jonain päivänä...

ACOMAF-soittolista Spotifyssä
Booktubettaja Emman _ihana_ soittolista A Court Of Mist And Furystä. Tämä soittolista tiivistää täydellisesti ACOMAFin tunnelman ja kuuntelin yhdessä vaiheessa tätä päivittäin, monta kertaa putkeen. Emman Youtube-kanava on myös ihana klik klik klik.

Mitä netin kirjajuttuja sinä fanitat? Youtube, Instagram, soittolistat, mitä tahansa? Vinkkejä otetaan vastaan!

17. toukokuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentanut: Kristiina Vaara
Kustantanut: Gummerus (2017)
Sivuja: 412
Arvostelukappale

"He eivät tajuaisi. He kohtelisivat minua eri lailla. En olisi heille enää "normaali" vaikka en koskaan enää sekoaisikaan. Kun he saisivat tietää, he tarkkailisivat koko ajan... Odottaisivat... Miettisivät, sekoaisinko. En halunnut, että enää kukaan muu katsoisi minua sillä tavalla."

Vaikket olisi enää teini, saatat rakastua tähän kirjaan päätä pahkaa. Tällaista nuortenkirjallisuus parhaimmillaan on, enkä malta odottaa että pikkusiskoni kasvaa vielä hieman, jotta hänkin pääsee lukemaan tämän. En malta odottaa, että pääsen lukemaan tämän kirjan itse uudestaan. 

16-vuotias Evie on palaamassa kouluun. Takana on kolmen vuoden sairastelu pakko-oireisen häiriön (OCD, obsessive-compulsive disorder) kanssa ja nyt olisi aika palata "normaaliin" elämään. Evie haluaa kaikkein eniten olla normaali, saada kavereita, deittailla ja käydä koulussa ja bileissä. Näihin kuvioihin hän pääseekin mukaan ja tutustuu niin uusiin ystäviin kuin uusiin poikiin. 16-vuotiaiden deittailuelämä kuitenkin pistää sekaisin kenet tahansa. 

Vaikka tätä kirjaa on kehuttu suunnilleen joka paikassa, en silti odottanut pitäväni siitä näin paljon. Kirjassa käsitellään aidosti ja vaikuttavasti mielenterveyttä ja yhtä sen häiriöistä, josta en ainakaan itse ole juuri kaunokirjallisuudessa lukenut. Tuntuu, että usein nuortenkirjoissa mielenterveyttä käsitellään masennuksen tai ahdistuksen kautta, joten oli hienoa saada tähän kirjaan peilauskohdaksi pakko-oireinen häiriö. Kirjasta tekee realistisen myös se, että Evie käy terapiassa ja hänellä on lääkitys. Mielenterveysongelmat harvemmin menevät vain itsekseen ohi ja on hienoa, että myös hoitosuhde on esillä. 

Lisäksi kaikki tämä feminismi ja tyttöys! Evie tutustuu Amberiin ja Lottieen, ja tytöt perustavat vanhojenpiikojen kerhon, jossa he määrittävät vanhanpiian tarkoittavan itsenäistä ja vahvaa tyttöä. Kerhossaan he keskustelevat feminismistä (ja vähän pojistakin), ja tällaisen kerhon halusin itsekin perustaa samantien kirjaa lukiessani. Kirjassa tyttöjen välinen ystävyys on vahvasti esillä: Amberin ja Lottien lisäksi Eviellä on ystävänä Jane, joka on ollut hänen tukenaan hänen sairastuessaan, mutta nyt on liimautuneena uuteen poikaystäväänsä eikä juurikaan huomioi Evietä. Tytöt pohtivat keskenään paljon sitä, millainen on hyvä ystävä ja missä kohtaa toisen hyvät teot menneisyydessä eivät enää paikkaa nykyisyyttä. Ystävyyssuhteita syntyy ja loppuu teininä paljonkin, mutta ne myös muuttuvat vuosien varrella, ja sen kuvaus tässä kirjassa on upeaa. En ole lukenut tyttöjen ystävyydestä kertovia kirjoja tarpeeksi, joten tämä oli ihana ja tärkeä kirja siinäkin suhteessa.

En ole suurin puhekielisyyden ystävä kirjoissa ja alkuun se hieman tökki. Kirjan henkeen pääsi kuitenkin nopeasti mukaan eikä se enää häirinnyt. Kirja tuntui realistiselta teiniajan kuvaukselta aikuisellekin ilman, että se alkoi ärsyttää ja se on mielestäni todella iso saavutus. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu. Pakko-oireista häiriötä kuvaavat kohdat olivat aika yksityiskohtaisia, joten jos on itse juuri toipumassa siitä, niin en välttämättä lukisi tätä kirjaa juuri sillä hetkellä. Muuten suosittelen tätä kirjaa lämpimästi ihan kaikille tytöille ja pojille, nuorille ja aikuisille. Kirja on hauska, tärkeä, vakava ja sen myötä omat käsityksensä "normaalista" voi huoletta heittää romukoppaan ja vaalia niin omaa kuin muidenkin omalaatuisuutta ja ihanuutta.